Tavoitteellisuus ei poista lapsen oikeuksia – miten harjoittelusta tehdään kestävää?

Kuva: HJK T15 Akatemia

YK:n lapsen oikeuksien sopimus sanoo, että lapsella ja nuorella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä, kun puhutaan tavoitteellisista nuorista pelaajista, jotka harjoittelevat lähes päivittäin, unelmoivat ammattilaisuudesta ja haluavat itse panostaa kehittymiseensä täysillä?

Kysymys ei ole siitä, onko tavoitteellisuus väärin, vaan siitä, miten harjoittelusta tehdään kestävää. Urheilu voi olla nuorelle valtava voimavara, ja samalla se kuormittaa. Siksi oikeus lepoon ja omaan aikaan ei katoa kilpaurheilussa, vaan korostuu.

Mitä enemmän nuori panostaa, sitä tärkeämpää on, että kuormitusta voidaan säätää ja että myös muulle elämälle jää oikeasti tilaa.

Lepo ja vapaa-aika – mitä ne tarkoittavat kilpaurheilussa?

Lapsen oikeuksien sopimuksen artikla 31 sanoo, että lapsella ja nuorella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan. Artikla 12 puolestaan antaa hänelle oikeuden tulla kuulluksi häntä koskevissa päätöksissä. Yhdessä ne muodostavat kiinnostavan parin: ensimmäinen sanoo, että lepo ja vapaa-aika kuuluvat nuoren elämään, jälkimmäinen varmistaa, että nuori voi myös kertoa, jos ne eivät toteudu.

Lepo ei tarkoita vain päivää ilman harjoituksia, vaan hengähdystä kaikesta rasituksesta ja mahdollisuutta riittävään palautumiseen. Vapaa-aika taas tarkoittaa aikaa, jota eivät täytä velvollisuudet tai ulkopuolelta ohjattu tekeminen. Nuorella pitäisi siis olla myös aikaa, joka ei ole valmennettua, aikataulutettua tai “hyödyllistä”, vaan hänen omaansa.

Kilpaurheilussa tilanne ei ole mustavalkoinen. Kuinka paljon vapaa-aikaa on riittävästi? Kuka päättää, milloin kuormitus on liikaa, nuori itse, valmentaja, vanhemmat? Entä jos nuori itse haluaa harjoitella enemmän kuin mikään ulkopuolinen taho suosittelisi?

Oikeus lepoon ei tarkoita sitä, että nuoren pitäisi aina valita vähemmän. Se tarkoittaa, että ympäristön täytyy tehdä palautumisesta mahdollista myös silloin, kun nuori on innokas ja tavoitteellinen.

Nuoren oma halu ja into ovat arvokkaita, eikä niitä pidä sivuuttaa. Mutta nuoren valintoihin vaikuttavat myös joukkuetoimintaan liittyvät odotukset, vertailu pelikavereihin ja käsitys siitä, mitä "oikea" kilpapelaaja tekee.

Jos ympäristö viestii, että vähemmän tekeminen tarkoittaa vähempää sitoutumista, valinta ei ole täysin vapaa. Siksi vastuuta ei voi jättää nuorelle yksin. Aikuisten tehtävä on auttaa häntä tunnistamaan oma kuormituksensa ja vaikuttamaan siihen.

Vaikka näihin kysymyksiin ei ole yhtä oikeaa vastausta, on olemassa tapa jäsentää ja käsitellä niitä.

Neljä ehtoa nuoren pelaajan aidolle kuulemiselle

Professori Laura Lundy pohtii artikkelissaan 'Voice' is not enough: conceptualising Article 12 of the United Nations Convention on the Rights of the Child (2007), milloin lapsen oikeus tulla kuulluksi toteutuu käytännössä ja milloin se jää muodolliseksi. Hän jäsentää artikla 12:ta neljän ehdon kautta: tila, ääni, yleisö ja vaikutus.

Lundyn malli on kiinnostava erityisesti nuorten kilpaurheilussa, koska levon, vapaa-ajan ja kuormituksen kysymyksiin on harvoin yhtä oikeaa vastausta. Malli ei suoraan kerro, kuinka paljon nuoren pitäisi harjoitella tai levätä. Sen arvo on siinä, että se antaa valmentajille ja seuroille tavan arvioida, onko nuoren kokemus aidosti osa päätöksentekoa.

Tila: onko kuormituksesta puhumiselle turvallinen paikka?

Lundylle tila tarkoittaa, että nuori voi ilmaista näkemyksensä ilman pelkoa seuraamuksista. Kilpaurheilussa tämä tarkoittaa, että nuori pelaaja voi sanoa olevansa väsynyt tai kokevansa painetta ilman, että hänen sitoutumistaan epäillään tai asemansa joukkueessa heikkenee.

Kun kuormituksesta puhuminen on sallittua ja arvostettua, valmentaja saa paremman tilannekuvan ja nuoret itse oppivat tärkeän taidon eli rehellisyyden omasta tilanteestaan.

Ääni: riittääkö pelkkä kysyminen?

Ääni ei tarkoita pelkästään mahdollisuutta puhua, vaan myös kykyä ymmärtää omaa tilannettaan. Lundy tekee tärkeän erottelun: nuorella on oikeus ilmaista näkemyksensä, vaikkei se olisi aikuisen silmissä “valmis”. Aikuisen tehtävä on auttaa nuorta muodostamaan oma käsityksensä, ei päättää hänen puolestaan.

Nuori ei myöskään aina tunnista kuormitustaan. Hän voi olla motivoitunut, vaikka keho tai mieli ei enää palaudu. Siksi osallisuus ei tarkoita pelkkää kysymistä, vaan myös sitä, että nuorella on tietoa ja tukea arvioida omaa jaksamistaan.

Yleisö: kuka kuuntelee ja voi tehdä muutoksia?

Yleisöllä Lundy tarkoittaa, että nuoren näkemys tavoittaa ne henkilöt, joilla on vastuu kuunnella ja valta toimia. Kilpaurheilussa tämä tarkoittaa, että nuori tietää, kenelle hän voi puhua kuormituksestaan, ja että tällä henkilöllä on mahdollisuus vaikuttaa harjoitteluun.

Jos väsymys tulkitaan häiriöksi eikä tärkeäksi signaaliksi, tai jos palaute jää pukukopin puheeksi eikä koskaan päädy niille, jotka suunnittelevat ja päättävät arjesta, oikeus tulla kuulluksi ei toteudu.

Vaikutus: muuttuuko jokin ja ymmärtääkö nuori miksi?

Vaikutus on Lundyn mallin ratkaisevin kohta. Jos nuori kertoo olevansa jatkuvasti väsynyt, tapahtuuko konkreettinen muutos? Tarkastellaanko harjoitusmääriä ja kuormituksen kokonaisuutta suhteessa kouluun ja muuhun elämään? Vai kuuleeko hän vain vastauksen: “tämä kuuluu tavoitteelliseen urheiluun”?

Lundy korostaa, että vaikutus edellyttää myös, että nuorelle kerrotaan, mitä päätettiin ja miksi. Kun nuori ymmärtää perusteet, hän oppii samalla itse tekemään parempia ratkaisuja. Jos mikään ei muutu eikä päätöksiä avata, osallisuus jää helposti symboliseksi.

Neljä kysymystä valmentajalle

Lundyn malli tiivistyy neljäksi kysymykseksi, joita jokainen valmentaja ja seura voi soveltaa omaan toimintaansa:

• Kokeeko nuori voivansa puhua kuormituksestaan ilman, että se vaikuttaa hänen asemaansa?

• Onko hänellä sanoja ja tukea arvioida omaa jaksamistaan?

• Tietääkö hän kenelle puhua ja voiko tämä henkilö vaikuttaa harjoitteluun?

• Ja muuttuuko jokin tarvittaessa, ja kerrotaanko nuorelle miksi?

Jos vastaukset ovat kyllä, suunta on oikea. Jos jokin kohta jää epäselväksi, se kertoo, mistä keskustelu kannattaa aloittaa.

Oikeus lepoon, omaan aikaan ja kuulluksi tulemiseen kuuluu jokaiselle nuorelle pelaajalle, tavoitetasosta riippumatta. Kun tila, ääni, yleisö ja vaikutus ovat kunnossa, tavoitteellisuudesta tulee kestävää.

Lisälukemista:

Brackenridge, Celia ym. (2007): Child Welfare in Football. An Exploration of Children’s Welfare in the Modern Game.

Cronin, Colum & Armour, Kathleen (2019): Care in Sport Coaching. Pedagogical Cases.

David, Paolo (2005): Human Rights in Youth Sport. A Critical Review of Children’s Rights in Competitive Sports.

Hart, Roger (1992): Children’s Participation from Tokenism to Citizenship.

Lundy, Laura (2007): 'Voice' is not enough: conceptualising Article 12 of the United Nations Convention on the Rights of the Child. British Educational Research Journal, 33(6).

YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista (1989). Artiklat 12 ja 31.

YK:n lapsen oikeuksien komitea (2013): Yleiskommentti nro 17 artiklasta 31 (oikeus lepoon, vapaa-aikaan, leikkiin, virkistykseen ja kulttuurielämään).