Kasvavat pelaajat, kiirehtivät aikuiset – adultifikaatio lasten ja nuorten urheilussa

Lapsuus sellaisena kuin me sen tänä päivänä ymmärrämme – erityisenä ja suojeltavana elämänvaiheena – on historiallisesti tuore käsite. Aikaisemmin lapsia kohdeltiin kuin pieniä aikuisia: he osallistuivat työhön ja kantoivat vastuita yhteisöissään.

Tuolloin lasten "aikuistaminen" liittyi fyysisiin ja käytännöllisiin odotuksiin. Nykyään tämä ilmiö – adultifikaatio – on muuttanut muotoaan. Lapset eivät enää kanna vettä kaivosta, mutta heiltä odotetaan jotain aivan yhtä raskasta: tunne-elämän hallintaa, itseohjautuvuutta ja vastuunkantoa.

Siinä missä ennen lapsi aikuistettiin työhön, nyt hänet aikuistetaan ajatteluun, käyttäytymiseen ja asenteeseen. Tämä muutos ulottuu vahvasti myös urheiluun.

Miten adultifikaatio näkyy lasten ja nuorten urheilussa?

Floridan yliopiston professori Bashyam Iyengar tuo Adultification and the Youth Sports Industrial Complex -artikkelissaan (2023) uuden näkökulman lasten ja nuorten urheiluun. Hän soveltaa kasvatustieteistä ja nuorisotyön tutkimuksista tuttua adultifikaation käsitettä lasten ja nuorten urheiluun ja esittää, että nuoria urheilijoita kohdellaan omaa kehitystasoaan huomattavasti kypsempinä ja että heidän omat tarpeensa jäävät taka-alalle:

“Adultifikaatio tarkoittaa aikuisten tarpeiden ja arvojen asettamista lapsen tarpeiden edelle. Se kääntää fokuksen prosessista lopputulokseen ja vapaasta leikistä tietoiseen harjoitteluun.”

— Bashyam Iyengar (2023, 2)

Adultifikaatio pysyy usein piilossa, vaikka sen vaikutukset ovat tutkitusti syviä. Ensinnäkin aikuiset eivät välttämättä huomaa kohtelevansa lasta aikuisena, mutta lapset kyllä tuntevat sen. Toisaalta tiedetään, että adultifikaatio altistaa lapsia psyykkiselle kuormitukselle ja että lapsen kokemusta ei aina uskota tai arvosteta riittävän kypsänä. Toisin sanoen, se mikä nähdään arvokkaana, määrittyy edelleen aikuisten normeista käsin.

Vastaavasti myös lasten ja nuorten urheilussa adultifikaation voidaan olettaa piiloutuvan arkisiin käytäntöihin, odotuksiin ja kieleen. Se voi linkittyä palautteen antamiseen, ryhmäjakoihin, harjoituskalentereihin sekä tapaan, jolla lasten ja nuorten ääni otetaan (tai jätetään ottamatta) huomioon.

Tässä viisi mahdollista tapaa, joilla adultifikaatio saattaa näkyä lasten ja nuorten urheilussa:

Aikuismaiset odotukset ja roolit. Lapsilta ja nuorilta odotetaan kurinalaisuutta, sitoutumista ja vastuunkantoa tavalla, joka voi ylittää heidän kehityksellisen kykynsä. Heidän odotetaan suunnittelevan harjoitteluaan ja palautumistaan kuin aikuisen sekä toimivan esimerkkinä muille ja ”kantavan joukkuetta” vaikeilla hetkillä.

Tunteiden ja tarpeiden sivuuttaminen. Lapsilta ja nuorilta odotetaan tunnesäätelyä ja itsensä ylittämistä, vaikka heillä ei vielä välttämättä ole kehittyneitä välineitä siihen. Pettymyksen, väsymyksen tai jännityksen näyttäminen saatetaan tulkita heikkoudeksi tai “epäammattimaiseksi”, vaikka kyse on täysin luonnollisista ja ikätasoisista reaktioista.

Tuloksiin keskittyvä kulttuuri ja aikuisten mittarit. Urheilu alkaa muistuttaa aikuisten maailmaa, kun tavoitteet määrittyvät sarjasijoitusten, peliminuuttien ja kovimpaan harjoitusryhmään pääsemisen kautta. Samalla arvostetaan ”ammattilaismaista” asennetta sekä esimerkiksi annetun pelisuunnitelman toteuttamista oman oppimisen ja kokeilun jäädessä taka-alalle.

Lasten ja nuorten näkökulman ohittaminen. Harjoitteluun ja pelaamiseen liittyvät päätökset tehdään usein aikuisten termein ja aikuisten tavoitteista käsin, kuten kilpailumenestyksen, seuramielikuvan tai resurssien hallinnan kautta. Lasten ja nuorten omia näkemyksiä ei välttämättä edes kysytä, tai niitä pidetään epäolennaisina päätöksenteossa. Heidän kokemuksensa ja toiveensa jäävät siten helposti huomioimatta.

Vapaa-ajan katoaminen eli urheilu “työnä”. Lapsille ja nuorille jää yhä vähemmän aikaa spontaanille leikille, kokeilulle ja myös välillä urheilusta irrottautumiselle. Tavoitteellisen nuoren kalenteri muistuttaa aikuisen arkea: treenejä, omatoimiharjoittelua ja kehittymisen jatkuvaa seurantaa. Urheilun ilo voi kaventua suorittamiseksi.

Tämä muutos ei ole aina tarkoituksellinen. Usein se syntyy hyvistä aikomuksista: aikuiset haluavat tukea lasten ja nuorten kehitystä, tarjota mahdollisuuksia ja parhaat valmennusolosuhteet. Mutta juuri siksi adultifikaatio on niin huomaamaton, koska me aikuiset olemme rakentaneet urheilukulttuurin omista lähtökohdistamme.

Kun esimerkiksi 10-vuotias sanoo, ettei jaksa tänään tulla treeneihin, reaktiomme kertoo paljon. Kuulemmeko laiskuuden ja puuttuvan sitoutumisen vai näemmekö lapsen, joka haluaisi viettää aikaa kavereiden kanssa tai kaipaa ehkä hengähdystaukoa?

Takaisin lasten ja nuorten maailmaan

Jos haluamme urheilun kuuluvan lapselle ja nuorelle, meidän on siirrettävä katsetta. Pois aikuisten tarpeista, tavoitteista ja aikatauluista kohti lasten ja nuorten omia kokemuksia, omaa oppimisen rytmiä ja omia kysymyksiä.

Se tarkoittaa pysähtymistä hetkiin, joissa joku jää hiljaiseksi, vetäytyy tai innostuu uudesta asiasta. Kyselemistä ennen korjausta. Kiinnostumista ennen arviointia. Tilanteita, joissa emme ainoastaan seuraa harjoituksen onnistumista, vaan huomaamme myös heidän tunnetilansa, läsnäolonsa ja jaksamisensa. Tämä ei tarkoita, että tavoitteet tai toiminnan rakenne olisivat tarpeettomia, mutta ne rakentuvat dialogissa, eivät valmiiksi päätettyinä.

Käytännössä tämä tarkoittaa valmentajalle esimerkiksi kolmea yksinkertaista lähtökohtaa:

• Kysy ennen kuin ohjeistat. Kysymys ”Miltä tämä harjoitus sinusta tuntui?” vie pidemmälle kuin ohje ”Tee näin seuraavalla kerralla”.

• Anna tilaa tunteille. Väsymys, turhautuminen tai innostus ovat arvokasta tietoa, eivät häiriötekijöitä.

• Rakenna yhdessä. Älä ainoastaan kerro, mitä tavoitellaan. Kuuntele ensin, miten lapsi tai nuori kokee asian, ja rakentakaa sen pohjalta yhdessä suunta eteenpäin.

***

Lapsen ja nuoren oma maailma ei ole kehityksen este, vaan sen mahdollisuus. Kun hyväksymme heidän uteliaisuutensa, keskeneräisyytensä ja tarpeen ymmärtää asiat omalla tavallaan, emme hidasta oppimista vaan syvennämme sitä. Urheilun merkitys, joka saa kasvaa heidän omista kokemuksistaan, kantaa pidemmälle kuin mikään ulkoa asetettu tavoite.

Lisälukemista:

Bergeron, M. (2010). The Young Athlete: Challenges of Growth, Development, and Society. Current sports medicine reports, 9(6).

Bergman, C., & Burlison, D. (Eds.) (2019). Trust kids!: Stories on youth autonomy and confronting adult supremacy.

Côté, J. & Fraser-Thomas, J. (2007). Youth involvement in sport. In P.R.E. Crocker (Ed.), Sport psychology: A Canadian perspective.

Coakley, J. (1992). Burnout among Adolescent Athletes: A Personal Failure or Social Problem? Sociology of Sport Journal, 9(3).

Epstein, R., Blake, J., & González, T. (2017). Girlhood Interrupted: The Erasure of Black Girls’ Childhood. Georgetown Law Center on Poverty and Inequality.

Iyengar, B. (2023). Adultification and the youth sports industrial complex. Journal of Pediatrics Research Reviews & Reports, 5(1).