Tekoälyä käytetään valmennuksessa yhä enemmän. Sillä suunnitellaan harjoituksia, jäsennetään valmennustilanteita ja mietitään, miten vaikeat tilanteet tai huolet otetaan nuorten urheilijoiden kanssa puheeksi.
Näiden välineiden laatua arvioidaan ja kehitetään ahkerasti: onko vastaus hyvä, turvallinen ja ikätasoon sopiva. Harvemmin kuitenkin kysytään toista, joka koskee valmentajaa itseään: millaisia meistä tulee näiden välineiden kanssa?
Väline ei ole neutraali
Teknologiafilosofi Shannon Vallor esittää edelleen ajankohtaisessa artikkelissaan Moral Deskilling and Upskilling in a New Machine Age (2015), että pidämme teknologiaa lähinnä välineinä, joilla tehdään asioita. Todellisuudessa ne muokkaavat myös tekijäänsä ja määrittävät, mitä taitoja hän tulee työssään kehittäneeksi.
Vallorin huoli koskee erityisesti niitä kykyjä ja taitoja, joiden avulla toinen ihminen kohdataan. Ne ovat taitoja siinä merkityksessä, jonka Aristoteles taidolle antoi: osata tehdä oikea asia oikealle ihmiselle, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla.
Tällaista osaamista kertyy vain tekemällä, toistuvissa arjen tilanteissa. Ja yhtä paljon sitä kertyy epäonnistumisista ja harha-askelista, joita valmentaja käy jälkikäteen läpi. Kone ei siis vie taitoa siksi, että se toimisi huonosti, vaan siksi, ettei taitoa enää tule käytettyä.
Vallor ei silti pidä teknistä apua sinänsä ongelmana. Ratkaisevaa on, auttaako väline käyttämään ja kehittämään omaa harkintaa vai tekeekö se tämän harkinnan tarpeettomaksi.
Kolme muutosta valmentajassa
Tekoälyavusteiset työkalut ovat vielä kömpelöitä ja ymmärtävät huonosti urheilun toimintaympäristöä, lasten ja nuorten kehitysvaiheita ja sitä, ettei kahta samanlaista tilannetta ole. Näistä välineistä tulee kuitenkin koko ajan parempia, eikä se ole pelkästään hyvä uutinen.
Vallorin kysymys siitä, millaisia meistä tulee näiden välineiden kanssa, auttaa tunnistamaan ainakin kolme muutosta. Yksikään niistä ei johdu työkalun virheestä, vaan siitä, että se toimii.
Valmentaja siirtää koneelle juuri ne tilanteet, jotka opettaisivat eniten. Työkalua ei avata satunnaisesti, vaan yleensä silloin, kun omat ideat ovat vähissä tai tilanne on itselle uusi. Ja kun nopeaan vastaukseen tottuu, epäselvän tilanteen äärelle ei enää malta pysähtyä: katsoa sitä useammalta kantilta ja punnita eri vaihtoehtoja. Nuorta urheilijaa koskeva kysymys ratkeaa nimittäin harvoin yhdessä illassa. Tunnit kentällä jatkavat kertymistään entiseen tahtiin, mutta ne opettavat yhä vähemmän.
Valmentaja yrittää mahduttaa koko nuoren muutamaan riviin. Kuvaukseen laitetaan, mitä nuori teki ja miltä hän vaikutti. Ulkopuolelle jää se, mitä on vaikea sanoa ääneen: tunne siitä, ettei tämä ole hänen tapaistaan, tai että jotain on muuttunut. Pidempi kuvaus ei auta, sillä sen kirjoittaminen vaatisi jo sen ymmärryksen, jota koneelta haetaan. Kysymys jää siis väistämättä kapeaksi, ja kun siihen tulee selkeä vastaus, kysymystä itseään ei enää tule tarkistettua. Silloin valmentaja ei enää kohtaa nuorta vaan ratkoo tilannetta, jonka on itse kuvannut.
Valmentaja ratkaisee yksin sen, mitä olisi parempi pohtia yhdessä. Jokainen näistä välineistä muistuttaa, ettei se korvaa ammattilaista ja ehdottaa, että asia kannattaa ottaa puheeksi kollegan tai vanhempien kanssa. Kehotus ei silti muuta sitä, että kone on helpompi vaihtoehto, joka on aina saatavilla eikä vaadi vaivaa. Kone ei myöskään väitä vastaan tai kyseenalaista tulkintaa, eikä se tuo keskusteluun omia havaintojaan. Mitä useammin valmentajan valinta osuu koneeseen muiden ihmisten sijaan, sitä harvemman aikuisen havainnoista kuva nuoresta rakentuu.
Käsityöläisen jälki
Kun teollinen tuotanto korvasi käsityön, kyse ei Vallorin mukaan ollut vain käsityöläisen toimeentulosta tai tuotteiden laadusta. Tehtaan tuoli voi hyvin olla kestävämpi kuin käsityöläisen tekemä. Silti niissä on ero, ja sen näkee esineestä: toisessa on jäljet siitä, että joku käsitteli juuri tätä puuta ja sovitti työnsä sen mukaan.
Sama pätee kohtaamiseen. Koneen vastaus voi olla sinänsä oikea, mutta vailla jälkeä siitä, että joku tuntee juuri tämän nuoren, ymmärtää juuri tämän hetken ja tietää, miten juuri hänelle kannattaa puhua.
Kone vie aina jotain mukanaan. Valmennuksesta se vie huomaamatta juuri ne kohtaamiset ja keskustelut, jotka ovat työn ytimessä.
Älä siis automatisoi sitä, minkä haluat itse oppia.
Lisälukemista:
Bastani, H. ym. (2025). Generative AI without guardrails can harm learning: Evidence from high school mathematics. Proceedings of the National Academy of Sciences, 122(26).
Ferdman, A. (2026). AI deskilling is a structural problem. AI & Society, 41.
Kärki, K. (2026). Who is responsible for tackling professional deskilling? Human Affairs, 36(4).
Vallor, S. (2015). Moral deskilling and upskilling in a new machine age: Reflections on the ambiguous future of character. Philosophy & Technology, 28(1).
Vallor, S. (2024). The AI Mirror: How to Reclaim Our Humanity in an Age of Machine Thinking.
