Mittaamisen tyrannia – kun nuoren pelaajan tuesta tuleekin taakka

Nuorten tavoitteellisessa jalkapallossa mittaamisesta on tullut arkipäivää. Kuormituskyselyt, omatoimiharjoittelun kirjaukset, palautekyselyt ja fyysiset testit rytmittävät monen pelaajan viikkoa ja monelle myös jokaista päivää.

Samalla on kyse iästä, jossa käsitys omasta arvosta on vasta rakentumassa. Silti mittaamisen vaikutuksia tarkastellaan harvoin nuoren itsensä näkökulmasta: mitä mittaaminen tekee pelaajalle, ei vain mitä se hänestä kertoo.

Kun mittaamisesta tulee fiksaatio

Historioitsija Jerry Z. Muller käsittelee kirjassaan The Tyranny of Metrics (2018) ilmiötä, jota hän kutsuu mittarifiksaatioksi (metric fixation). Sillä hän tarkoittaa uskoa siihen, että inhimillistä toimintaa voidaan parhaiten ohjata mittareilla, numeroilla ja standardoiduilla tuloksilla.

Kyse ei ole mittaamisen vastustamisesta, vaan siitä, mitä tapahtuu, kun mittaamisesta tulee kyseenalaistamaton oletusarvo. Kun uusia mittareita otetaan käyttöön yksi kerrallaan, jokainen erikseen perusteltuna, niiden yhteisvaikutus nuoren arkeen jää helposti näkemättä.

Muller esittää kirjassaan joukon tärkeitä kysymyksiä, jotka jokaisen urheilutoimijan tulisi käydä läpi ennen kuin päätetään ottaa käyttöön jälleen uusi mittari tai seurantatyökalu.

Kysymyksiä, jotka jäävät kysymättä

Miten mittaaminen muuttaa toimintaa?

Nuori pelaaja tietää harjoittelunsa, kuormituksensa ja arjen valintojensa tulevan näkyväksi. Parhaimmillaan tämä auttaa häntä tunnistamaan omia kehitystarpeitaan, mutta samalla se saattaa ohjata tekemään valintoja sen perusteella, miltä ne näyttävät järjestelmässä.

Kun kuormitusta seurataan säännöllisesti, riskinä on, että sitä aletaan säädellä raportoinnin ehdoilla eikä pelkästään omien tuntemusten mukaan. Tällöin harjoittelu ei enää välttämättä vastaa kysymykseen “mitä haluan oppia”, vaan pikemminkin siihen, “mitä minun pitää näyttää”.

Kun mittaaminen ulottuu harjoittelun lisäksi uneen, palautumiseen, ravintoon ja kehon toimintoihin, nuorelle ei jää juuri elämänaluetta, joka olisi vapaa arvioinnista.

Mittaammeko sitä, mikä on tärkeää?

Mittaaminen ei ole vain tiedon keräämistä, vaan myös viestintää. Se, mitä mitataan, alkaa näyttää tärkeämmältä kuin se, mitä ei mitata. Ja usein helpoiten mitattava ei ole kehityksen kannalta olennaisinta.

Nuoren pelaajan kehittymisessä moni keskeinen asia on kuitenkin luonteeltaan sellaista, jota on vaikea tai mahdotonta palauttaa numeroiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi kyky kohdata epäonnistumisia, tapa tehdä ratkaisuja paineen alla tai vaikutus muihin pelaajiin arjen tilanteissa.

Kun näitä asioita ei tehdä näkyviksi samalla tavalla kuin mitattavaa dataa, ne alkavat hiljalleen menettää merkitystään myös nuoren omassa ajattelussa. Huomio siirtyy siihen, mikä on mitattavissa, vaikka se ei ole kehityksen kannalta olennaisinta.

Kenen tarpeeseen tieto kerätään?

On perustavanlaatuinen ero siinä, kerätäänkö tietoa oman toiminnan kehittämiseksi vai ulkoisen järjestelmän tarpeisiin.

Kun valmentaja havainnoi pelaajaa osana arkea, mittaaminen on luonnollinen osa ammattitaitoa ja yhteisen ymmärryksen rakentamista. Sen sijaan tilanteessa, jossa mittarit tulevat ulkopuolelta valmiina, standardoituina ja kaikille samanlaisina, niiden yhteys yksittäisen joukkueen arkeen ja pelaajien todelliseen kehitykseen voi jäädä ohueksi.

Tällöin painopiste siirtyy helposti pelaajan kehittämisestä toiminnan todentamiseen. Samalla myös tapa puhua pelaajista muuttuu: heistä tulee kohteita, joita profiloidaan ja optimoidaan. Ei omia persoonia, jotka kasvavat ja kehittyvät kukin omassa tahdissaan.

Mitä jatkuva mittaaminen tekee nuorelle?

Jatkuva mittaaminen ei vaikuta ainoastaan siihen, mitä nuori tekee, vaan myös siihen, miten hän alkaa ymmärtää itseään.

Kun arki rakentuu yhä enemmän raportoinnin ympärille, jalkapalloilijan rooli ei jää kentälle, vaan seuraa nuorta mukana kotiin, kouluun ja vapaa-aikaan. Samalla tila muille puolille itsestä voi jäädä kapeammaksi, ja riski oman arvon kiinnittymisestä suorituksiin kasvaa.

Myös vuorovaikutus muuttuu, vaikka sitä on vaikea nähdä. Dataa kertyy enemmän kuin koskaan, mutta itse pelaaja voi jäädä vähemmälle huomiolle. Nuori oppii, että hänen tekemänsä raportointi kiinnostaa, mutta se ei ole sama asia kuin kokemus siitä, että hän itse ihmisenä kiinnostaa.

Ennen seuraavaa mittaria

Mittaaminen itsessään ei ole ongelma, mutta ajattelematon mittaaminen voi olla.

Siksi ennen jokaista uutta seurantakäytäntöä olisi syytä pysähtyä pohtimaan, mitä sillä oikeastaan halutaan tietää, kenelle tieto on hyödyksi, mitä se edellyttää pelaajalta ja miten se muuttaa toimintaa arjessa.

Nuorten urheilussa nämä eivät ole vain teknisiä tai organisatorisia kysymyksiä, vaan ennen kaikkea inhimillisiä. Mittaamisen kohteena ei ole pelkkä suoritus, vaan nuori ihminen, joka samalla rakentaa käsitystä itsestään.

Mittaaminen ei ole koskaan viatonta: se muovaa sitä, mitä nuori oppii itsessään arvostamaan.

Lisälukemista:

Biesta, Gert (2010). Good Education in an Age of Measurement: Ethics, Politics, Democracy.

Mau, Steffen (2019). The Metric Society: On the Quantification of the Social.

Muller, Jerry Z. (2018). The Tyranny of Metrics.

Power, Michael (1997). The Audit Society: Rituals of Verification.