Uusi pelaajapolvi: antihauraita vai helposti särkyviä?
Vuosittain seuratoimintaan liittyy paljon uusia innokkaita lapsia ja nuoria.
Mutta millainen uusi pelaajapolvi meille oikein on kasvamassa ja miten tämä pitäisi huomioida arjen valmennuksessa?
Tämä kysymys heräsi lukiessani Aleksi Piiraisen mainiota blogitekstiä "Jos haluat päästä vuoren huipulle, kiipeä". Tekstissä Piirainen käsittelee sosiaalipsykologi Jean Twengen kirjaa "iGen" (2017), jossa kuvataan uuden, internetin ja älypuhelinten aikakaudella kasvavan iGen-sukupolven (tai Z-sukupolven) erityispiirteitä.
Sekä Twengen "iGen" että Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin "The Coddling of the American Mind" (2018) kertovat uusimmasta sukupolvesta, jolla on pääsääntöisesti hyvät käytöstavat, terveelliset elämäntavat ja toimivat perhesuhteet, mutta samalla entistä vaikeampi sietää ja käsitellä vastoinkäymisiä.
Huolestuttavin piirre uudessa sukupolvessa on mielenterveysongelmien räjähdysmäinen kasvu parin viime vuoden aikana.
Vastaavanlainen kielteinen kehityssuunta on havaittavissa nyt myös Suomessa. Asiantuntijat pitävät käynnissä olevaa lasten ja nuorten mielenterveyden heikkenemistä hätkähdyttävänä ja huolestuttavana.
Lisääntynyt sosiaalisen median käyttö, jatkuva vertailu muihin ja tätä kautta heikentyvä itsetunto aiheuttavat uudelle sukupolvelle oireilua ja ongelmia. Taustalla on myös muita vaikuttavia tekijöitä ja katse kääntyykin vanhempien suuntaan sekä viime vuosikymmenien laajempaan kasvatuskulttuurin muutokseen.
Ongelmien syyt alkavat tarkentua, kun mietimme millaisessa maailmassa vuoden 1995 jälkeen syntynyt iGen-sukupolvi on kasvanut. Heidän lapsuudelle ja nuoruudelle tunnusomaisia ovat turvallisuusstandardien mukaiset leikkipaikat, polkupyöräkypärät, vanhempien päivystävä kuljetuspalvelu sekä jatkuva saavutettavuus kännykän avulla. Uusimman sukupolven fyysinen turvallisuus onkin aivan toista luokkaa kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, mikä on pelkästään hieno asia.
Lapsista huolehtiminen on edennyt osin liiallisuuksiin niin sanotun helikopteri- tai curling-vanhemmuuden myötä. Fyysisen turvallisuuden lisäksi halutaan nimittäin varmistaa myös psyykkisesti ja sosiaalisesti turvalliset olot, mikä ilmenee vanhempien ylihuolehtimisena.
Jos vanhemmat raivaavat mahdolliset esteet valmiiksi lastensa tieltä, he eivät pääse riittävästi koettelemaan omia rajojaan, oppimaan virheistään ja ottamaan vastuuta valinnoistaan. Näin heistä kasvaa helposti särkyviä lapsia ja nuoria, jotka harjoituksen puutteesta johtuen ahdistuvat entistä pienempien pettymysten edessä.
Helikopterivanhemmuus olettaa, että lapset olisivat lähtökohtaisesti hauraita ja suojeluksen tarpeessa. Todellisuudessa tilanne on juuri päinvastainen eli lapset ovat pikemminkin antihauraita. He siis kasvavat ja kukoistavat altistuessaan sopivalle määrälle epäjärjestystä ja stressitekijöitä.
Aivan kuten vuosi avaruusasemalla painottomassa tilassa johtaa lihasten surkastumiseen ja luiden haurastumiseen, surkastuvat myös lasten ja nuorten kyky selviytyä ja oppia vastoinkäymisistä, jos arjen ympäristö ei anna tähän riittävästi mahdollisuuksia.
“Aivan kuten vuosi avaruusasemalla painottomassa tilassa johtaa lihasten surkastumiseen ja luiden haurastumiseen, surkastuvat myös lasten ja nuorten kyky selviytyä ja oppia vastoinkäymisistä, jos arjen ympäristö ei anna tähän riittävästi mahdollisuuksia.”
Piiraisen ja Twengen pohdinnat iGen-sukupolven erityispiirteistä herättävät miettimään, näemmekö me valmentajat treenikentillämme helposti särkyviä pelaajia, joille ei saa tuottaa pettymyksiä tai harmitusta, edes tappion hetkellä? Vai näemmekö treenikentillämme potentiaalisesti antihauraita pelaajia, joille tarjoamme tietoisesti haasteita ja kilpailutilanteita, joiden myötä kasvaa ja kehittyä ihmisenä?
Jos "helikopterivalmentamisen" sijaan haluamme kasvattaa antihauraita pelaajia, pitää meidän oppia taitaviksi haasteiden ja pettymysten annostelijoiksi. Tämä on kuitenkin tapahduttava turvallisessa ympäristössä, jossa vallitsee vahva luottamuksen, tuen ja kannustamisen ilmapiiri.
David Fletcher ja Mustafa Sarkar pohtivat "Mental fortitude training" -tutkimusartikkelissaan (2016) juuri tällaista optimaalista tasapainoa pettymysten tuottamisen sekä kannustamisen ja tukemisen välillä.
Harjoitusympäristöstä muodostuu heidän mukaansa helposti armoton, jos pelaajilta vaaditaan äärimmäistä suoriutumista ilman riittävää tukea, ymmärrystä ja kannustamista. Armottomassa harjoitusympäristössä kukoistavat epäterve kilpailu, syyttelykulttuuri, virheisiin keskittyminen sekä näiden kautta voimistuva drop out -ilmiö. Jos taas pelaajille tarjotaan vain hyvää fiilistä ilman mahdollisuuksia kokeilla omia rajojaan ja ylittää itseään, harjoitusympäristöstä muodostuu tylsä ja paikallaan polkeva.
Helikopterivanhempien kasvattamat, mutta potentiaalisesti antihauraat iGen-sukupolven pelaajat tarvitsevat edellä kuvattujen vaihtoehtojen sijaan mahdollistavan (engl. facilitative) harjoitusympäristön, joka tarjoaa heille riittävästi sekä haasteita että tukea ja kannustusta.
Fletcher ja Sarkar listaavat useita mahdollistavalle harjoitusympäristölle tunnusomaisia tekijöitä:
psykologisesti turvallinen ympäristö, joka rohkaisee pelaajia yrittämään ja haastamaan itseään
toiminnan tavoitteellisuus (selkeästi esitetyt oppimistavoitteet ja riitävän korkeat odotukset pelaajia kohtaan)
pelaajien osallistaminen tavoitteiden asettelussa
terve kilpailu (lisää intoa ja motivaatiota kehittyä)
rakentava palautteen antaminen ja vastaanottaminen
toisten tukeminen ja joukkuehengen vahvistaminen
virheiden ja epäonnistumisten hyväksyminen ja niistä oppiminen
onnistumisten tunnistaminen ja menestyksestä iloitseminen
Meillä on hieno mahdollisuus valmistaa jalkapallon avulla lapsia ja nuoria kohtaamaan heidän eteensä tulevat haasteet ja vaikeudet kyvykkäinä ja luottavaisina omaan selviytymiseensä.
Turvallisessa, mutta sopivan paineistetussa tilassa on hyvä harjoitella pettymysten sietämistä ja niistä palautumista entistä vahvempina.
Lähteet:
Greg Lukianoff & Jonathan Haidt (2018): The Coddling of the American Mind: How Good Intentions and Bad Ideas Are Setting Up a Generation for Failure.
Jean M. Twenge (2017): iGen: Why Today's Super-Connected Kids Are Growing Up Less Rebellious, More Tolerant, Less Happy – and Completely Unprepared for Adulthood.
Aleksi Piirainen (2019): Jos haluat päästä vuoren huipulle, kiipeä. jalkapalloblogi.com
Ming Cui, Hille Janhonen-Abruquah ym. (2018): Helicopter Parenting and Young Adults’ Well-being: A Comparison between U.S. and Finland. Cross-Cultural Research 59(18).
Aamulehti 7.3.2019: Hämmentävä ristiriita tamperelaisten nuorten mielenterveydessä: päihteidenkäyttö ja käytöshäiriöt vähenevät, mutta ahdistus ja masennus lisääntyvät.
Nassim Nicholas Taleb (2012): Antihauras – Asioita jotka hyötyvät epäjärjestyksestä.
David Fletcher & Mustafa Sarkar (2016): Mental fortitude training: An evidence-based approach to developing psychological resilience for sustained success. Journal of Sport Psychology in Action 7(3).